Katsoessani peiliin,

näen jonkun vieraan vastaavan hymyillen katseeseeni.

Mietin miten kukaan

voi olla noin hyvän tuulinen

tällaisena harmaana aamuna,

jolloin edessä odottava päivä

on yhtä valoisa kuin yksinäinen yökin.

 

Työ, jonka pitäisi olla antoisaa

ja kun äidit voivottelevat

tulleensa vanhoiksi, etteivät jaksa enää valvoa kuten ennen

tai olevansa aikataulurajoitteisia.

He katsovat pitkään minuun päin, unohtaen,

etten ole valvonut yli yhteentoista kuukausiin

toisin kuin he, koliikkivauvoineen.

 

Sumplin aikatauluni nähdäkseni

ystävän, jolle aikoinaan kerroin salaisuuksia päivittäin.

Tavatessamme hän

odottanee taas selitystä siitä,

miksi olen sinkku edelleen

ja antaa hyviä neuvoja:

”älä ole liian kranttu”.

 

Peilissä hymyilee joku onnistuja.

Minä olen toisen luokan kansalainen.