Katsoessani peiliin,
näen jonkun vieraan vastaavan hymyillen katseeseeni.
Mietin miten kukaan
voi olla noin hyvän tuulinen
tällaisena harmaana aamuna,
jolloin edessä odottava päivä
on yhtä valoisa kuin yksinäinen yökin.
Työ, jonka pitäisi olla antoisaa
ja kun äidit voivottelevat
tulleensa vanhoiksi, etteivät jaksa enää valvoa kuten ennen
tai olevansa aikataulurajoitteisia.
He katsovat pitkään minuun päin, unohtaen,
etten ole valvonut yli yhteentoista kuukausiin
toisin kuin he, koliikkivauvoineen.
Sumplin aikatauluni nähdäkseni
ystävän, jolle aikoinaan kerroin salaisuuksia päivittäin.
Tavatessamme hän
odottanee taas selitystä siitä,
miksi olen sinkku edelleen
ja antaa hyviä neuvoja:
”älä ole liian kranttu”.
Peilissä hymyilee joku onnistuja.
Minä olen toisen luokan kansalainen.
Kommentit